Kuusi vuotta sinkkuna

Kinkunpyörittely haarukankärjellä on tältä vuodelta ohi. Selvisin tästäkin sinkkujoulusta varsin hyvin

...vaikka sainkin paljon vähemmän lahjoja kuin ne joita kaikkien sukulaisten lisäksi lahjovat myös puolisot.

...vaikka äiti halusikin takavarikoida kaikki lahjasuklaat ja piilottaa punaviinipullot koska olen pyöristynyt eivätkä miehet halua pyöristyneitä naisia.

...vaikka joulupöydässä olikin taas vihjailevasti yksi ylimääräinen paikka koska "hupslaskinväärin".

...vaikka olinkin ainoa yhden ihmisen joukkue trivialpursuitin äärellä.

...vaikka on ilmeisesti kurjaa ajaa talvella pitkiä matkoja yksin kotiseudun ja asuinpaikkakunnan välillä.

...ja vaikka noin ylipäätään olisi tietysti hyvä että joku odottaisi kotona tai missä tahansa ihan sama kunhan olisi joku ettei tämä tyttö olisi aina yksin joka paikassa ja että se voisi perustaa perheen ja tehdä äidistä mummon koska ei vaan ole mahdollista että yksin voisi olla onnellinen ja voiko olla niin vaikeaa löytää miestä joka kelpaisi äidillekin ja miksi sen pitää olla niin nirso ja miksei kukaan kelpaa sille ja olisiko sen aika laskea vaatimuksia ja mikä noin yleisesti ottaen on pielessä kun se on vieläkin sinkku.

Pidin kiinni suklaarasioistani ja punaviinipulloistani ja lisäksi varastin kaikki joulupäivälliseltä ylijääneet juustot kotimatkalle evääksi, niin että voin ahmia kehoni täyteen tätä roskaa ja näitä epäterveellisiä joulurasvoja. (Ajattelin tästä vielä kipaista hakemaan alennuksesta lisää suklaata ja perunalootaa ja kinkkua, kun en ole aivan varma siitä, tuliko joulun aikana syötyä riittävästi. Joulu oli nimittäin niin lyhyt tänä vuonna, että ei sen aikana ehtinyt ahtaamaan napaansa lainkaan niin paljon herkkuja kuin olisi halunnut.) Ylimääräiselle paikalle joulupöydässä nostin röyhkeästi koirani, jonka pidin siinä niin kauan, että äiti ehti sopivasti nostaa kierroksia ja hermostua ihan tosissaan. Trivial Pursuitissa hakkasin kaikki muut mennen tullen ilman apuakin, ja nyt kun joulualennukset ovat taas täydessä vauhdissa, aion käydä ostamassa itselleni läjäpäin lahjoja, jotka voin paketoida juuri sellaiseen paperiin mistä itse tykkään. Paketit voin avata heti tai vasta juhannuksena tai ensi jouluna tai ihan koska vain - senkin saan ihan itse päättää. Ja autoilu on mukavampaa yksin kuin kaksin, kun saa soittaa juuri sellaista musiikkia mikä juuri sillä hetkellä sattuu kolahtamaan ja voi pitää stereot juuri niin kovalla kuin itse haluaa ja ajaa juuri sellaista vauhtia kuin itselle sopii - eikä tarvitse pysähtyä joka helkutin huoltoasemalle koska jotain kyydissä olevaa pissattaa/kakkattaa/oksettaa/muuten vaan ärsyttää.

Yllä olevan tekstin lievästä ironisesta sävystä huolimatta olen aidosti sitä mieltä, että kyllä yksin voi olla onnellinen ihan niin kuin yhdessä voi olla onneton. Ei sinkkuelämä tietenkään ole mitään ruusuilla tanssimista - pikemminkin se on sellaista ruusunvarren piikkien välttelyä - mutta itse ainakin nyt kun tulevaisuus on vihdoin ruvennut selkeytymään ja tavoitteet ja haaveet kirkastumaan näen valoa tunnelin päässä. Sieltä täältä se aurinko pilkahtelee pilvien välistä ja paistaa tähänkin risukasaan, vai miten se menee? Joka tapauksessa, yksi sinkkuvuosi on taas takana ja seuraava alkamassa ja kaikki näyttää oikeastaan aika hyvältä, vaikkei miestä näköpiirissä olekaan. Helvetin hyvältä, itseasiassa. Helvetin hyvältä.

Sadomasokisti

Jos viettää ison osan ajastaan sellaisessa seurassa, jossa joka toisella on samat elämänarvot, tavoitteet ja tulevaisuudensuunnitelmat kuin itsellään, ja ystävystyy sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on helppo keskustella, nauraa, itkeä ja ylipäätään olla, on varmaan jokseenkin väistämätöntä, että ennen pitkää ihastuu yhteen niistä ihmisistä ikäerosta, elämäntilanteesta ja muusta sellaisesta huolimatta. Haluaisin kertoa, että näistä lähtökohdista ja näillä sanoilla alkaa se tarina, joka muuttaa Facebook-statukseni sinkusta joksikin muuksi, mutta niin tuskin tulee tapahtumaan. Olen näet sadomasokisti.

En suinkaan nauti kivusta, en ole domina enkä orjatar enkä harrasta sitomisleikkejä muuta kuin kokeilumielessä – enkä edes kokeilumielessä, sillä ihmisellä, jolla ei ole seksielämää ei liioin ole mahdollisuutta kokeilla mitään. Jotain minussa on kuitenkin vinksallaan, sillä ihastun poikkeuksetta sellaisiin ihmisiin, joiden takia päädyn ennen pitkää vollottamaan makuuhuoneeni perimmäiseen nurkkaan. En tarkoita sitä, että rakastun vain kurjiin renttuihin, jotka juoksevat sängystä toiseen, rikkovat sydämiä aikansa kuluksi tai harrastavat naisensa hakkaamista mustelmille henkisellä ja/tai fyysisellä tasolla. Se vaihe on (Luojan kiitos) onnellisesti ohi. Tarkoitan sitä, että ihastun ihmisiin, joita en yksinkertaisesti voi saada.

Ja näin on tietysti käynyt – taas.

Alussa hän oli vain opiskelukaveri, jonka kanssa tein ryhmätöitä ja esitelmiä seuraavan päivän anatomian, farmakologian tai gastroenterologian opetusta varten. Sitten huomasin, että tulen aina hyvälle tuulelle hänen seurassaan ja että hän saa minut nauramaan. Flirttailimme toisillemme – harmitonta, hyväntuulista flirttailua ilman takaa-ajatuksia, sillä (ainakin vielä silloin) häntä odotti toinen nainen kotona ja minä kunnioitan minulle tärkeiden ihmisten parisuhteita. Siitä huolimatta eräänä päivänä, kun katsoin häntä, näin meidät äkkiä mielessäni Citymarketin hyllyjen välissä etsimässä molemmille mieluista leipäpakettia, istumassa vierekkäin perheen yhteisellä jouluaterialla, riitelemässä aamun lehdestä kahvikuppien ääressä. Äiti rakastuisi häneen ensitapaamisella. Hän pitäisi veljestäni, aivan varmasti, ja hurmaisi isäni älykkyydellään ja käytöstavoillaan. Hän sopisi täydellisesti sekopäisten ystävieni seuraan.

Jos siis meidät olisi tarkoitettu yhteen.

Yritän olla välittämättä mielikuvista, jotka täyttävät pääni aina kun näen hänet. Hän on vain kaveri, liian nuori, liian varattu, liian komea, liian *kirjoita tähän sopiva adjektiivi*. Yritän puhua itselleni järkeä, kääntää katseeni muualle ja unohtaa hänet. Yhtä hyvin voisin kuitenkin hakata päätäni seinään. En pysty hengittämään hänen seurassaan. Hänen katseensa saa sydämeni hakkaamaan ja poskeni punoittamaan. Toivottavasti hän ei huomaa. Yritän suhtautua häneen välinpitämättömästi ja keskittyä kaikkeen muuhun. Välillä se onnistuu, välillä ei – useimmiten ei.

Yleensä erillään vietetty aika korjaa tilanteen. Elämässäni käväisee muita ihmisiä ja muita ihastuksia ja pystyn työntämään hänet hetkellisesti pois ajatuksistani. En tiedä, miksi tämä kesä ei korjannut yhtään mitään, vaikka emme nähneet toisiamme liki kolmeen kuukauteen. Sillä hetkellä, kun hän koko loman ajan kestäneen radiohiljaisuuden päätteeksi hymyili minulle, joka ikinen kilometri, jonka olin onnistunut kesän aikana kävelemään poispäin hänestä, kuroutui umpeen. Nyt olen taantunut takaisin sellaisen naurettavan teinitytön tasolle, joka ei pysty keskittymään juuri mihinkään tai tekemään juuri mitään pohtimatta esimerkiksi sitä, miltä tuntuisi työntää sormet hänen hiekanvaaleiden hiustensa sekaan tai miltä hänen takkinsa tuoksuu.

En tietenkään halua olla naurettava teini. Se ei sovi tyyliini. En halua punastella, kikatella tai stalkata häntä Facebookissa (vaikka tietysti teen niin). Haluan olla poikkeuksellinen, erinomainen oma itseni, joka suhteessa hänen arvoisensa. Ennen kaikkea haluan kuitenkin olla tavoittelemisen arvoinen ja erottua joukosta edukseni (vaikka se onkin kaikkea muuta kuin helppoa tässä joukossa, joka minua ympäröi).

Riittääkö se? Tuskin. Olenhan sadomasokisti, eli ihastun vain sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole kiinnostuneita minusta, tekipä se kuinka kipeää tahansa. Hän karkaa käsistäni samalla tavalla kuin ne kaikki muutkin joista olisin halunnut pitää kiinni edes hetken, sillä taas kerran on unissani ihminen, joka ei näe unta minusta. Niinpä tänäkin vuonna äiti silmäilee jouluaterialla tyhjää tuolia vieressäni pettynyt, huolestunut ilme kasvoillaan ja minä puren hammasta ja hymyilen säteilevästi, ettei kasvoiltani näkyisi, kuinka pahalta se tuntuu. Pyörittelen kinkun palaa lautasellani, ajattelen Häntä ja tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Tänään en kuitenkaan halua ajatella joulua ja tyhjiä tuoleja ja äidin pettynyttä ilmettä.

Sillä tänään Hän saa minut hymyilemään.

Vapaus vs. parisuhde

On taas aika kaivaa tämä blogi virtuaalimaailman syövereistä, missä se on päässyt keräämään pölyä ja paskaa jälleen yhden vuoden verran. Sinkkuelämää käsittelevän blogin kirjoittaminen on muuten yllättävän haastavaa, jos elämässä ei ole oikein mitään sellaista, mikä tekee sinkkuelämästä mielenkiintoista. Kerran vuodessa (esimerkiksi silloin kun on käynyt patikoimassa viitisenkymmentä kilometriä Lapissa ihan yksin) on kuitenkin pakko pysähtyä pohtimaan, mihin tämä yksin vietetty aika oikein katoaa ja miksi Sitä Oikeaa ei vieläkään näy eikä kuulu ja olisiko kenties aika hyväksyä se tosiasia, ettei Sitä Oikeaa ole olemassakaan minua varten.

Tietysti ajatus siitä, että olisin yksin koko loppuelämäni, hirvittää minua edelleen varsin perinpohjaisesti. Sen takia yksin elämisestä ja yksinäisyydestä kirjoittaminen lienee nykyään niin äärimmäisen vaikeaa. Sen takia heräilen öisin ja mietin, mitä vielä on tehtävissä tämän tilanteen muuttamiseksi. Sen takia ihastun niin helposti niihin, jotka pystyn kuvittelemaan saman peiton alle kanssani, vaikka tiedän että nämä yksipuoliset ihastumiset eivät koskaan johda mihinkään. (Kyllä, olen jälleen kerran ihastunut, myönnän, mutta palataan asiaan vähän myöhemmin, jookos?)

Samaan aikaan sitä on kuitenkin tottunut yksinäisyyteen ja siihen, että kun iltapäivällä pitkän päivän päätteeksi tulee kotiin, saa vallata koko sohvan ihan itse, tehdä juuri sellaista ruokaa mitä tekee mieli, sotkea niin kuin huvittaa ja kaatua illalla vaikka poikittain sänkyyn nukkumaan, sillä kukaan ei ole valittamassa, vaatimassa tai vahtimassa. Voin toteuttaa kaikki hetken mielijohteeni, sillä kukaan ei roiku pallona jalassani ja yritä takoa järkeä päähäni edes silloin, kun se olisi paikallaan. Tämä lienee sitä kuuluisaa vapautta, josta sinkut ympäri maailman nauttivat yhtä suureen ääneen kuin seinänaapurini orgasmeistaan.

Mitä pitempään elää itsekseen, sen vaikeammaksi muuttunee tietyistä yksineläjän etuoikeuksista luopuminen. Olen aika usein miettinyt sitä, kuinka suuresta osasta vapauttani olisin valmis luopumaan parisuhteen vuoksi. Huono parisuhteen vuoksi en tietenkään luopuisi yhtään mistään, mutta entäpä jos asunnossani majailisi itseni lisäksi se täydellinen mies, jota olen etsinyt kaikki nämä vuodet? Mistä olisin valmis luopumaan Sen Oikean tähden?

Minulla on pääni sisällä tietysti sellainen täysin epärealistinen mielikuva parisuhteesta, jossa voisin olla täydellisen vapaa niin kuin nytkin. En kuitenkaan ole täydellinen idiootti, vaikka itseni sellaiseksi toisinaan tunnenkin, ja tajuan varsin hyvin, että jos jakaa elämänsä jonkun toisen kanssa, on tämäkin otettava huomioon. Minun täytyisi tehdä hänelle tilaa sohvalla ja nukkua omalla puolellani sänkyä. Silloin tällöin päivällisellä saattaisi olla tarjolla jotain muutakin kuin omia lempiruokiani. Spontaani Pohjoisen matka täytyisi varmaan suunnitella etukäteen eikä se sitten enää olisikaan niin spontaani.

Mutta mitä sitten?

Nämä esimerkit ovat pieniä ja loppujen lopuksi melko merkityksettömiä murusia kokonaisuudesta. Niistä olen valmis luopumaan, sillä todellista vapautta ei ole sidottu arjen yksityiskohtiin. Todellinen vapaus on sitä, kun saa olla oma itsensä. Siksi olennaisempaa kuin se, miten päin sängyssäni nukun tai mitä milloinkin syön, lienee se, että löydän ihmisen, joka omaa jotakuinkin samanlaisen arvomaailman kuin minä ja kykenee kannustamaan ja tukemaan ja takomaan joskus myös sitä järkeä päähäni – ihmisen, jonka kanssa parisuhde ei ole vapauden vastakohta. Sanonta "pallo jalassa" konkretisoituu, jos vierellä on ihminen, joka vie kaiken ilman siipiesi alta, estää sinua toteuttamasta unelmiasi ja vaatii sinua elämään toisenlaista elämää kuin mihin sinut on tehty (been there, done that). Silloin olet kahlittu siihen toiseen ihmiseen. Olet vanki ja kadotat itsesi – ja se on aivan liian kova hinta parisuhteesta. Siinä menee minun kipurajani.

Mutta entäpä, jos vierellä onkin joku, joka pystyy nostamaan sinut ilmaan ja auttaa sinut lentoon?

Boys will (not) be boys

Joskus on pakko ihmetellä, mitä on tämän pienen ihmisen päässä liikkunut silloin, kun lyöttäytyi yhteen Ihan Väärän kanssa. Menneitä on jotakuinkin turha murehtia, mutta jos kerran virheistään oppii, niin pakkohan eilistä on silloin tällöin märehtiä.

Kymmenen vuotta sitten Ihan Väärä oli Se Oikea. Nykyään hän on jotain ihan muuta: koen lähinnä myötähäpeää hänen puolestaan seuraillessani hänen edesottamuksiaan näin etäämmältä. Kymmenen vuotta sitten hän oli kuitenkin se ylemmän tason mies: opiskeli, teki töitä, näytti hyvältä, käyttäytyi hyvin, pukeutui tyylikkäästi.

Mitä ihmettä hänelle tapahtui?

Olen huomannut - ja tämä on muuten täysin subjektiivinen kokemus, jota ei kannata missään tapauksessa pitää absoluuttisena totuutena - että maailmassa, ainakin minun maailmassani, on kahdenlaisia ihmisiä, jotka erottuvat toisistaan tietyn ikävaiheen jälkeen. Kyseistä ikävaihetta on jokseenkin hankala määritellä tarkasti, koska se tuntuu hieman vaihtelevan yksilöittäin, mutta noin yleisesti näyttäisi siltä, että kahtiajakautuminen tapahtuu tuossa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenen viiden ikävuoden välillä: toiset aloittavat voimakkaan henkisen kasvun ja kehityksen, muuttuvat aikuisiksi ja alkavat myös käyttäytyä kuin aikuiset, kypsät ihmiset. Toiset käväisevät kehityksensä huipulla vain pikaisesti - ja muuttuvat sitten takaisin lapsiksi, vinkuviksi, iniseviksi, joustamattomiksi uhmaikäisiksi, joiden kanssa keskusteleminen on yhtä mahdotonta kuin kvanttifysiikan opettaminen kolmevuotiaalle.

Ihan Väärä kuuluu jälkimmäiseen porukkaan (totta kai). Jossain kohdassa älykkäästä, komeasta miehestäni tuli täyspelle, jonka facebooktili lukitaan sopimattomuuksien takia ja joka katselee elämää jotakuinkin samalta tasolta kuin se kolmevuotias, joka ei edes ymmärrä sanaa fysiikka. Paras ystäväni saattaa käyttäytyä toisinaan kuin kolmevuotias, mutta hän sentään tiedostaa yhteiskunnassa vallitsevat normit ja rajat, eikä tee itseään tiedostamattaan jatkuvasti naurunalaiseksi rikkomalla niitä. Ihan Väärä ei käyttäydy kuin kolmivuotias, mutta hän ei näytä ymmärtävän, että maailma ei pyöri hänen napansa ympärillä eivätkä kaikki kumartele ja palvele häntä.

Sinänsä minulle on täysin samantekevää, mitä Ihan Väärä nykyään tolailee. Omapa on elämänsä. Ongelmaksi on lähinnä muodostumassa se, että suurin osa miehistä näyttää noudattavan tätä samaa kehityskaarta. Fiksut, älykkäät (ja hyvännäköiset) miehet ovat harvinaisuus. Kaksikymppisenä niitä oli maailma pullollaan, mutta nyt, kun tuo maaginen kahtiajakautumisen rajapyykki on jo ohitettu, ne näyttävät yhtäkkiä kuolleen sukupuuttoon. Sanotaan, että pojat ovat poikia, mutta poikamaisten edesottamusten ja täydellisen järjenmenetyksen välillä on mielestäni melko suuri ero.

Mahtavat ne oikeasti aikuiset miehet istua vaimonsa vieressä kotona ja liikkua kaupungilla näkymättömyysviitta yllään. Se lienee ihan hyvä, sillä me naiset varmaan kävisimme toistemme kimppuun kilpaillessamme näistä harvinaisuuksista. Te onnekkaat, jotka olette sellaisen onnistuneet itsellenne rengastamaan!

Just an update...

Mun kesäihastus on ohi. Luojan kiitos – olen taas terve.

Järki hoi, miksi jätit?

Jokseenkin masentavaa kaivaa esille tämä internetin syövereissä pölyttynyt blogi ja huomata että olen yhä jumissa jotakuinkin samassa kohdassa kuin kolme-neljä vuotta sitten. Erona menneeseen on vain se, että muutama vuosi takaperin sitä jaksoi vielä yrittää. Silloin niin sanotusti polki kaasua hiki otsalla, vaikka renkaat vain sutivat paikallaan. Nyt noista kuvainnollisista renkaista ei taida enää olla mitään jäljellä ja siihen kaasun epätoivoiseen polkemiseenkaan ei enää oikein löydy paukkuja, vaikka aina silloin tällöin elämä heittää eteen tyypin, joka saa kaasujalan taas hetkellisesti toimimaan. Tämä kevät on onnistunut muistuttamaan minua siitä että minulla ylipäätään on kaasujalka, jos nyt haluaisinkin hakata sen poikki.

Syksyllä paukahtaa viisi vuotta sinkkuilua mittariin. Näillä vuosilukemilla se tarkoittaa viittä kuuden tuuman mittaista lisänaulaa sen arkun kanteen, jossa kaikenlainen toivo parisuhteesta ja perheestä lasketaan allekirjoittaneen mukana maan uumeniin tämän elämän päätteeksi. Vakuuttelen itselleni, ettei se haittaa – sellainen kuuluu elämään. Tässä maailmassa jokaisen ruumiin mukana haudataan kasa toteutumattomia haaveita, enkä koskaan olettanut, että minä saisin olla poikkeus. Elämä (tai Kohtalo tai Jumala, mihin sitten itse kukin uskookaan) sinänsä osaa kuitenkin olla hirvittävän ilkeä niin halutessaan. Niin kuin juuri nyt. Juuri nyt kaikenlaiset "korkeammat voimat" lyövät käsiään yhteen ja nauravat pirullisesti selkäni takana.

Olen suorastaan kyllästymiseen asti toitottanut sitä, kuinka vaikeaa tästä maailmasta on löytää sellainen tyyppi, jota oikeasti haluan katsella aamukahvini yli hamaan loppuuni asti. Lähipiirini on jo pitkään ollut täysin vakuuttunut siitä, ettei sellaisia miehiä olekaan – ja jos totta puhutaan, aloin jo itsekin epäillä, että he ovat oikeassa. Olen toki tavannut kasapäin mahtavia tyyppejä opintojeni kautta, mutta he ovat pääsääntöisesti liian nuoria tai liian varattuja, joten mitään harmitonta flirttiä kummempaa näiden tapaamieni miesten kanssa ei ole päässyt kehkeytymään. Ei se mitään. Olenhan vahva ja itsenäinen nainen, joka ei tarvitse ketään tai mitään sekoittamaan päätään tai hienosti järjestettyä elämäänsä saati särkemään sydäntään. Miehet. Pyh! Pysykööt loitolla.

Jonkinlaista kohtalon ivaa, tai sitten muuten vaan ikävä sattuma, että juuri kun on saanut rakennetuksi kuvainnollisen, viisi metriä paksun teräsvahvisteisen suojamuurin ympärilleen ja todennut, että yksin eläminen on kaikin puolin mutkattomampaa kuin parisuhteen setviminen päivästä toiseen, elämään ilmestyy tyyppi, joka jollain käsittämättömällä konstilla onnistuu rikkomaan sen upouuden suojamuurin ja pistää pään ja sydämen ja kaikki muutkin elimet aivan täydellisesti sekaisin. En tiedä, johtuuko tämä keväästä vai kenties jostain satunnaisesta mielenhäiriöstä. Ehkä minulla on aivokasvain tai ehkä olen tietämättäni psykoosin partaalla – tai ehkä oikeasti on olemassa jotain korkeampia voimia, jotka haluavat nyt pelleillä kustannuksellani. Niin tai näin, vastaan käveli tyyppi, jolle on paikka varattuna aamupalapöydästä ja jonka kanssa voisin jakaa tuplaleveän peittoni. Tai no, jos tarkkoja ollaan, kukaan ei kävellyt ketään vastaan, vaan tapasimme eräissä juhlissa. Säilyttääkseni (lähes täydellisen) anonyymiyteni en kuitenkaan kerro yksityiskohdista sen tarkemmin. Todettakoon vain, että muutamassa hassussa viikossa huomasin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen olevani pientä mieltäni järkyttävällä tavalla ihastunut.

Ihastuminen on sinänsä ihan mukava tunne. Perhosia vatsanpohjassa, pää sekaisin unelmista ja sydän täynnä toivoa. Ihastuminen (ja rakastuminen) olisi mahtavin asia maailmassa, jos olisi onnellisen tietämätön siitä, mitä siitä seuraa – jos ei tietäisi, miten paskamainen fiilis siitä jää, kun toinen ei vastaa katseeseen ja kääntää selkänsä, ja miltä tuntuu tippua sieltä pilvien korkeudelta todellisuuden karuun, kuivaan kivikkoon (ah, kuinka hieno kielikuva). Koska niinhän siinä kävi tai on käymässä tai ainakin tulee käymään. Kiinnostus ei ole molemminpuolista (ei tietenkään). Katseet eivät kohtaa koskaan (ei tietenkään). Enemmän vastakaikua tunteille mahtaisin saada kivenlohkareeltakin.

Jos olisin sitä tyyppiä, joka ihastuu päätä pahkaa joka toiseen vastaantulijaan, tämä olisi paljon helpompi asia sulattaa. Nyt tekee lähinnä mieli heittäytyä parketille huutamaan ja takoa nyrkeillä lattiaa. Kuinka ironista ja epäreilua ja ennen kaikkea ärsyttävää voikaan olla se, että kun viiden vuoden sinkkuputken päätteeksi maailmasta löytyy mies, jonka huolisin muita mutkitta elämääni, koko homma kaatuu jo ensimetreillä. Vielä enemmän ärsyttää kuitenkin se, että ylipäätään annoin jollekin tilaa ajatuksistani. Kai minun pitäisi jo tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää – koskaan.

Ei mitään uutta millään rintamalla.

Kuolen yksin ja minut löydetään, kun minusta on enää jäljellä koirien paljaaksi kaluamat luut.